...eli siis Helsingin Lastenklinikalla on vierailtu tänään. Kivat lelut siellä, lapset viihtyivät. Itse käynti oli tyyliä "Hyvää päivää, mitä kuuluu, näkemiin". Ihanaa tietysti että kaikki on mennyt Millillä gastroskiisin suhteen hyvin, ei ole ollut jälkiseuraamuksia. Kuulemma saattaa vanhemmalla iällä tulla närästystä ja suolitukoksenkin vaara on olemassa mutta niitähän ei kannata etukäteen miettiä.

Sairaalan kulmilla pyöriminen toi tietysti muistoja mieleen. Siellähän me tyttöjen syntymän aikaan notkuttiin kaikki päivät. Ihan niinku terapiamielessä voisin hiukka muistella... Sitä paitsi olen huomannut että blogiini on eksytty "gastroskiisi"-hakusanalla. Luvassa on siis verta ja suolenpätkiä =)

...38+4 veivät viimein synnytyssaliin ja puhkaisivat kalvot. Millin vesi oli vihreää ja parin tunnin jälkeen sydänäänet romahtivat joten jouduttiin hätäsektioon. Mies oli kuullut lääkärin ja kätilön sanailua käytävällä, kaikesta päätellen riitelivät just Millin tilanteesta kun kätilö ei ollut reagoinut sydänäänten notkahduksiin. Kyllä mä muistan loppuelämäni sen tilanteen kun joukko ihmisiä ryntäsi synnytyssaliin ja lähti kiidättämään sänkyä leikkaussaliin, ei kukaan huomannut mulle tai Miehelle mitään sanoa. Milli eli a-tyttö oli 47 cm pitkä ja painoi 2440 g, pikkuneiti Sipuli oli 47 cm ja 3160 g. Milli vietiin heti Lastenklinikalle, polaroidkuvan ottivat hätäkasteesta ja tytöstä muutenkin, sen sain nähdä herättyäni. Suolta ei jouduttu sen kummemmin operoimaan, viskattiin vaan reiästä sisään ja luukku kiinni :) Leikkaus siis meni niin hyvin kuin mennä voi, ja niinhän se näissä tapauksissa taitaa mennäkin, siis kun ei enempää "tavaraa" oo vatsasta ulkona.

Milli vietiin leikkauksen jälkeen teholle ja seuraavana päivänä pääsin katsomaan. Olin itse kovasti kipeänä hätäsektion jälkeen ja vähän sekaisinkin vielä. Pyörätuolilla mies minut kärräsi tunneleita pitkin Naistenklinikalta Lastenklinikalle :) Tietysti näky oli tosi surullinen, tyttö kun oli pieni kuin mikä ja täynnä letkuja. Milli nukkuikin tuon ekan visiitin ajan. Hän sai lisähappea mutta hengityskoneessa ei joutunut olemaan kuin leikkauksen ajan. Kolmen päivän päästä Milli pääsi jo tavalliselle osastolle, mä olin Sipulin kanssa viisi päivää Naistenklinikalla kun mulla tuli haavaan tulehdus johon sitten sain kahta eri antibioottia. Kotiin kun päästiin niin joka aamu lähdettiin Millin luo ja illalla tultiin takaisin. Pikkuneiti Sipuli nukkui aina nuo reissut, heräsi illalla kotona sitten huutelemaan.

Milli alkoi pian saada maitoa, tutilla annosteltiin ensin 1 mlx8/vrk. Siitä määrää lisättiin koko ajan kunnes sai "jo" 8 ml 3 tunnin välein. Tuolla lailla yritetään saada suoli vetämään, ja kakat ja pissat+oksennukset merkattiin aina tarkkaan ylös. Milli oli 5 päivän ikäinen kun hänet sai ensi kertaa ottaa syliin, muistan vielä kuin eilisen päivän kuinka oli ihanaa :) Tyttö oli pieni kuin mikä ja hirveästi pelotti pitää häntä kun oli vielä täynnä johtoja, mutta hän katseli heti niin tarkasti ja hymyili. Enpä mä ollu kyllä muutenkaan aiemmin pitänyt vastasyntynyttä sylissä (paitsi Sipulia tietysti), joten olihan se sitäkin.

Muutaman viikon ikäisenä Millin kaulaan laitettu kanyyli lähti irti ja neiti sai bakteerin elimistöön. Milli joutui uudelleen teholle jossa joutui sillä kertaa olemaan muistaakseni viikon verran. Hengenvaarasta ei meille vanhemmille puhuttu mutta ei tainnut kaukana olla. Tuo hidasti toipumista kovasti; jouduttiin palaamaan "alkuun" eli kaikki ravinto annettiin suoneen. Lopulta onneksi neiti pääsi takaisin tavalliselle osastolle ja maidon antaminen voitiin taas aloittaa. Tuossa vaiheessa sai peptidi-Tuttelia josta ei pitänyt yhtään. Ensin yritettiin syöttää pullosta ja loput laitettiin ruiskulla nenä-mahaletkuun. Pikku hiljaa Millin itse juomat määrät kasvoivat ja oksennukset vähenivät. Saatiin itse hoidella Milliä paljon: antaa maitoa ja vaihdella vaippoja. Vieraalta Milli tuntui, ihan sairaalan vauvalta. Aina piti syliin ottamiseenkin pyytää lupa ja parhaiten ne hoitajat neidin silloin tunsi. Kaikkein raskainta tuossa ajassa oli se kun eivät lääkärit osanneet ennustaa lainkaan paranemisaikaa ja kotiinpääsyä. Alun perin oli puhetta että paraneminen saattaa kestää 2 viikosta puoleen vuoteen. Sitten tulikin kuin salama kirkkaalta taivaalta tieto siitä, että Milli pääsisi kotilomalle. Hän oli silloin 4 vk:n ikäinen, aamulla tuotiin kotiin ja illalla palautettiin. 1,5 kk:n iässä Milli sitten pääsi kokonaan kotiin. Nenä-mahaletku hänellä oli vielä tuolloin ja maitona peptidi-Tutteli. En uskaltanut Milliä imettää kun Sipulillekin rintamaidon riittävyydestä olin epävarma ja Millin painonnousua seurattiin tarkasti kun oli niin pikkuinen. Kerran tosin yritin imettämistä sairaalassa, ja neiti hiffasikin homman ihmeen hyvin vaikka oli jo kuukauden ikäinen. Vielä annettiin maito pullosta aluksi ja loput letkulla. Parin viikon päästä otettiin letku pois, tuolla se on vieläkin muistona :)

Oikeastaan tuon letkun poistamisen jälkeen ei koko gastroskiisia muistanut enää. Vuoden iässä käytiin kontrollissa, Millille laitettiin taas nenä-mahaletku jolla mitattiin ruokatorven happamuutta. Letku oli vuorokauden ajan paikallaan ja käytiin sitten poistattamassa se. Tulokset oli ihan normaalit. On jäänyt mieleen yhdestä epikriisistä sanat "adekvaatti napa". Harva voi sanoa sellaista omistavansa :)

No, näistä mietelmistä tähän päivään (tai yöhön). Pitkä ja pimeä tästä taitaa tulla, sain eilen aamupäivällä nukkua ruhtinaalliset kaksi tuntia, senkin pätkissä. Voipi olla parempi jättää tältä yöltä käsityöt väliin, purettava ne olis huomenna kuitenkin. Ehkä pian saan tännekin kirjoitella valmistuneiden värkkäysten merkeissä, vaiheessa on nyt sukka mulle, Fifi Hippystä, kaarrokeneule ja salomoninsalomuhuivi ihanasta sinisestä mohairista. Elämässä pitää olla vaihtoehtoja :)