Jos odotat kaksosia, ÄLÄ lue tätä...

"Onks noi identtiset?" "Onks ne luomut?" "Onks teillä suvussa kaksosia?" "Millä viikoilla syntyivät? Ai niin pitkälle pysyivät." "Munkin enonvaimonsiskonkumminkaimalla on kaksoset!" "Imetitkö molempia? Mikset?" " No, siinähän ne kaks menee ku yksikin..." Kaikkein mieleenpainuvin episodi tapahtui Lastenlinnassa, jossa oltiin Millin dystonian (lihasjäykkyys) takia. Yksi hoitaja tuli meidän kanssa juttelemaan ja kysyi: "Onkos nuo tytöt identtiset? Niin, no ei tietenkään ole kun tuo toinen ei ole vammainen. On se kyllä hyvä ettei tuo vamma näy päällepäin...". Siis hoitaja!!! AAAAAAARRRRRRGGGHHH!

Näitä uteluita kesti ensimmäisen vuoden, sitten viimein loppuivat. Eihän niissä tietenkään mitään pahaa ole ja mieluusti lapsistani, ylpeydenaiheistani, puhunkin mutta joku raja siinäkin. Kyllästytti välillä.

Muistan kuin eilisen päivän ekan ultran, kun ruudussa näkyikin yhden sijasta kaksi. Olin vuorenvarma, ettei vatsassa edes ole mitään, jotenkin oli vaan sellainen tunne. Kunnes sitten selvisi, että olihan siellä =) Aika rohkeasti otettiin haaste vastaan, en muista että missään vaiheessa olis pelottanut. Alkuaikoina olin kyllä vakaasti sitä mieltä, että molemmat eivät tule elävänä syntymään. Tokassa ultrassa selvisi Millin gastroskiisi (suolisto vatsanpeitteiden päällä), ja olin valtavan helpottunut; sitä se "vaan" olikin. Vaiva olisi leikkauksella korjattavissa eikä ollut liitännäisvammoja. Raskausaika meni hirveän hyvin, vaikkakin sairaslomalle jäin rv 26 tietämillä. Kaikki jotka on olleet raskaana kesällä -03 muistavat varmaan, että lämmintä piisasi. Eihän nuo pois olisi tulleet, käynnistämälläkään. Sitten lopulta 38+4 puhkaisivat kalvot, siitä mentiinkin piipaa hätäsektioon.  Milli, neiti A, leikattiin heti syntymän jälkeen, josta alkoi takkuinen toipuminen. Ensimmäiset 1,5 kk neiti vietti Lastenklinikalla ja me tietysti päivittäin ajettiin 70 km:n matka sinne. Milli toipui onneksi ja siitä se hauskuus vasta alkoi...

Niin, kaksi EI mene siinä kuin yksikin. Siunaukseksi en muista tyttöjen ensimmäisestä vuodesta paljon mitään, vain sen että oli se rankkaa. Niin rankkaa, etten jälkeenpäin käsitä miten selvittiin. Jotenkin vaan, päivä kerrallaan. Olen lueskellut monikkoperheiden keskustelupalstoilta valituksia siitä, että kun raskausaikana vain peloteltiin eikä sanottu että kaikki voi mennä myös ihan hyvin. Kai sen nyt jokaisen ihmisen pitäisi päässään tajuta ettei kaksosten kanssa pärjääminen välttämättä yhtä helvettiä ole, mutta se voi myös olla sitä. En ole pessimisti, vaan pikemmin realisti, ja mun mielestä on aina parasta asennoitua mieluummin vähän pahempaan. Eipähän putoa sitten niin korkealta. Tietenkin vauvat ovat niin erilaisia, meidän neidit on pienestä asti olleet niin temperamenttisia, että yhdessäkin sellaisessa olis ollut tekemistä :) Parhaansa sitä on kai kumminkin aina yrittänyt tehdä, aika näyttää mihin se riittää.

Oon joskus miettinyt, millaista olisi jos olis "toinen puolisko", joka olis aina mukana. Olen itse ainoa lapsi ja osaan kyllä olla omieni puolesta onnellinen, että heillä on toisensa. Tytöt on kyllä niin paita ja peppu, touhuavat yhdessä aamusta iltaan. Toisaalta kun on kavereita kylässä tai kun ovat puistossa niin ovat monesti "omissa seurueissaan". Jännä nähdä, miten käy kouluiässä; onko kaverit yhteisiä vai erkaneeko polut jossain vaiheessa. Ja jännä nähdä, miten meidän käy miehen kanssa kun kaikki kolme huitelee kylillä :)

Huono omatunto on melkein päivittäin, pitäisi tehdä lasten kanssa ja antaa yksilöllistä huomiota. Pitäisi lukea ja askarrella, opettaa asioita. Pitäisi kuskata puistoihin että saisivat olla muidenkin lasten kanssa, pitäisi sitä ja pitäisi tätä... Ja millä nuo saisi kasvatettua niin että tulisivat edes jotenkin täyspäisiksi? Ja että aikuisinakin vielä kertoisivat asioitaan ja tulisivat mielellään vanhaa äitiään katsomaan? Luulenpa että todelliset haasteet on vielä edessäpäin :)