Ottaa taas aivoon. Tällä päivämäärällä julistan blogin epäviralliseksi nimeksi Aijunomavalivaliblogi. Mutta kun harmittaa niin harmittaa. Jos joku viittis muistuttaa mulle miksi käsityöt on mukava harrastus. Mulle se tuntuu muuttuneen itkuksi ja hammastenkiristykseksi. Kai olis kohtuullista et jos tuntitolkulla hyvää hyvyyttään vääntää jollekin toiselle jotain et se sit niinku onnistuis. Edes joskus.

Miehelle tekaisin siis hahtuvalapaset, tylsää hommaa ja vielä tylsemmän väristä lankaa. Ohjeena oli Ullan huovutetut hahtuvalapaset. Tein vielä pituussuunnassa lisää mittaa kun Miähellä on niin järkyttävän kokoiset lapiot. Eka huopui ok, hiukka turhan lyhyiksi jäivät joten tokaan lapaseen lisäsin vielä mittaa. Laitoin pesukoneeseen, tuloksena vauvalapanen jota ei saanut venytettyä miehen mittoihin millään. Ja me kyllä yritettiin, totisesti. Että taidan laittaa toisenkin uudelleen pesuun, jospa niistä mulle sitten tulisi uudet. Emmä tollasia kylläkään olis halunnut.

Toinen on vielä märkä, kyllä ne ihan samanväriset on. Ehkä harjoittelen koristelua noihin, ei roskiinkaan viittis heittää.

Hei te, jotka saatte aikaan onnistuneita töitä, kertokaa ihmeessä salaisuutenne!

Tämmöiset on työn alla itselle, lanka on taas sitä älyttömän ohutta (vyöte kadoksissa, kuinkas muuten). Mulla ei ollut mitään käsitystä minkälaista jälkeä tuolla langalla saa aikaiseksi, tuloshan on aika jänskä. Miksköhän mä haalin koko ajan sellaisia töitä mitä mua ei oikeesti ees huvita tehdä. Suunnittelu on tosi kivaa, mut sitten kun tekele pääsee puikoille siitä tulee "pakollinen" eli epäkiva. Hauska harrastus tämä.

Kaarrokeneule Jättiraidasta etenee hiiiiiiiiiitaaaaasti. Mun nro 4,5:n bambupuikot meni poikki joten olin pakotettu ostamaan Novitan tavalliset. Tuntuvat painavilta.

Päätämme valituksen tästä tähän, hyvää yötä!